Puhummeko samaa kieltä – tarkoitammeko samaa?

Antti Rainio

Kun Euroopan unioni säätää direktiivin, syntyy uusia käsitteitä. Ympäristötietoja ja muita paikkatietoja koskeva Inspire-direktiivi hyväksyttiin vuonna 2007. Direktiivillä synnytetään yhtenäinen paikkatietoinfrastruktuuri Eurooppaan. Direktiivin saattamiseksi voimaan on laadittu kansalliset lait ja asetukset. Täytäntöönpanoon tarvitaan direktiivin lisäksi useita komission asetuksia. Velvoitteet koskevat kymmeniä valtionhallinnon osapuolia ja kuntia. Jotta viranomaiset voivat hoitaa tehtävänsä, heidän on omaksuttava melkoinen joukko uusia käsitteitä.

Säädökset pyritään kirjoittamaan yleiskielelle. Periaatteessa luulemme ymmärtävämme direktiivin, lain ja asetusten tekstiä. Mutta koira on haudattuna monen käsitteen kohdalle. Direktiivin verkkopalvelu ei tarkoitakaan verkkopalvelua, vaan lähinnä rajapintapalvelua. Katselupalvelu ei olekaan tarkoitettu suoraan ihmiselle, vaan sovellukselle, joka hakee kartta- ja ilmakuvia näyttääkseen ne käyttöliittymässä. Latauspalvelu tarkoittaakin sovellukselle suorasaannissa olevaa palvelurajapintaa.

Ymmärtämisen haasteena eivät ole vain yksittäiset termit, vaan niistä rakennettu arkkitehtuuri. Käsitteet liittyvät toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden. Vaikka kirjoittaja käyttää yhteentoimivia käsitteitä, saattaa lukija ymmärtää palaset erimuotoisina.

Sanastotyö on kestävyyslaji. Kun luomme perustaa tietoinfrastruktuurille, jonka pitäisi palvella koko yhteiskuntaa, kannattaa ajoissa panostaa käsitteiden määrittelyyn ja termien valintaan. Se vaatii aikaa, asiantuntemusta ja yhteistyötä. Nämä on usein vaikea yhdistää, ja työ jää tekemättä - ja tuloksena infrastruktuuri alkaa muistuttaakin enemmän suota.

Tietoyhteiskunta on suuressa määrin viestintää. On luonnollista, että yhteentoimivien tietojärjestelmien toteuttaminen on vaikeaa, jos viranomainen ei pysty välittämään viestiä oikein ymmärrettävässä muodossa toiselle viranomaiselle tai asiakkaalle. Tietotekniikan piirissä on kovin tavallista keksiä asioita itse, kun niitä ei ymmärretä. Sen jälkeen yhteentoimivuuden toteuttaminen on sekä vaikeaa että kallista.

Sanastotyö on siis tehtävä, mutta ei se riitä. Tarvitaan koulutusta ja oikeinkirjoitusta. Termit on otettava käyttöön. Niitä on kylvettävä ja viljeltävä, jotta ne alkaisivat kantaa hedelmää. Verkkojulkaisu on helppo tapa saada sanastotyön tulokset kaikkien ulottuville. Siitä on kuitenkin vielä pitkä matka korvien väliin.

Auttaako ontologia? Voisimmeko ulkoistaa jotain ongelmia tietokoneille? Semanttisessa verkossa käsitteiden väliset suhteet kiinnitetään. Ontologiassa voidaan kuvata käsitteiden välisiä suhteita eli esimerkiksi ylä-, ala- ja vieruskäsitteitä. Sanastotyötä on siis jatkettava – tai ainakin tulokset kannattaa viedä formaaliin muotoon, jotta tietokoneetkin osaisivat termejä tulkita – eivät ’ymmärtää’.

Ontologisoinnin avulla sanasto saadaan aiempaa monipuolisemmin käyttöön. Sanasto tarjoaa termejä avainsanoiksi ja ontologia verkottaa avainsanat. Kun ontologia otetaan käyttöön, hakupalvelun avulla voi löytää nopeammin perille. Käyttäjän ei tarvitse enää itse kokeilla eri termejä, vaan palveleva järjestelmä huolehtii asiasta.

Paikkatietoinfrastruktuurin tietovarannot kuvaavat maailmaa. Paikkatieto on tietoa kohteista ja ilmiöistä, joiden sijainti tunnetaan – suoraan koordinaattien avulla paikannettuna tai välillisesti sijaintiviittein esimerkiksi osoitteita tai paikannimiä käyttäen. Maailmaa kuvaavan ontologian laatiminen on iso työ. Yhtäältä on sovittava mallinnuksen käsitteistä, joita Geoinformatiikan sanasto paljolti edustaa. Toisaalta on luotava taksonomia, joka kattaa kaikki tarpeelliset ilmiöalueet. Inspire-direktiivi nimeää runsaat 30 ilmiöaluetta – ja lähes sama määrä työryhmiä laatii luettelot kohdetyypeistä, ominaisuustiedoista ja koodiarvoista, joiden avulla Eurooppa saadaan kartalle.

Tietovarannot kasvavat. Viranomaiset, yritykset ja kansalaiset keräävät tietoa. Tiedon louhimiseen ja jalostamiseen tarvitaan välineitä. Sanastotyö tuottaa rakennetta, jota tarvitsemme päivä päivältä yhä enemmän!