Pääkirjoitus: Digiloikka edellyttää sisältötyötä ja sisältötyö kunnon työvälineitä

Katri Seppälä

Suomen hallituksen digitalisaatiotavoitteet ovat käynnistäneet julkishallinnossa lukuisia sähköisten palvelujen kehityshankkeita, joilla on kannatettavia tavoitteita. Kukapa esimerkiksi haluaisi ilmoittaa samoja tietoja eri tahoille useaan kertaan, jos on mahdollista, että useampi taho voi käyttää kertaalleen ilmoitettuja ja yhteen koottuja tietoja eri tarkoituksiin. Tai jos on kyse uuden tiedon luomisesta, keksiä pyörää alusta asti uudestaan, jos tavoitteeseen voi päästä aiemmin keksittyä omiin tarkoituksiinsa jalostamalla.

Digitalisaation onnistumisen uhkana on kuitenkin sisällön merkityksen unohtuminen teknisiä ratkaisuja kehitettäessä. Usko teknisten ratkaisujen ylivoimaan kun on vahva. Pelkällä tekniikalla ei kuitenkaan ratkaista kestävällä tavalla kaikkia ongelmia, vaan sisällön suunnittelu ja tuottaminen vaikuttavat siihen, kuinka hyviin tuloksiin tekniikan avulla päästään. Tiedonsiirto järjestelmien välillä ei ole sujuvaa, jollei ole yhteistä käsitystä siitä, mitä tietoa siirretään, eikä palveluiden käyttäjiä voida kunnolla tukea sähköisten palvelujen käytössä, ellei edes palveluja kehittävillä asiantuntijoilla ole yhteistä kokonaiskäsitystä siitä, mitä tietosisältöjä palvelun toteutuksessa ja käytössä tarvitaan.

Tekniikka on kuitenkin tärkeää myös sisältöä kehitettäessä. Siksi Sanastokeskuksessa on aina panostettu työkalujen kehitykseen. Vaikka asiakkaamme hyötyvät työkalukehityksestämme kaikissa projekteissamme, kehitystyö on saattanut jäädä huomaamatta. Kyse on nimittäin erityisesti terminologien työkaluista, joita asiakkaittemme ei tarvitse opetella käyttämään, kun he käyttävät palveluitamme. Kun terminologit pystyvät työkalujensa avulla muokkaamaan aineistoja tehokkaasti, aikaa jää siihen, mitä viestintä ja digitaalisten palvelujen toimivuus edellyttävät ja mikä on terminologien ammattitaidon ydintä: yhteisymmärryksen muodostaminen keskeisten käsitteiden sisällöstä käsiteanalyysin tuella. Yhteinen käsitys ei synny vain vanhaa (tai uuttakaan) tietoa keräämällä, vaan edellyttää asioista sopimista riittävän laajan asiantuntijajoukon kesken. Pelkkien sovellusten avulla ei tällaisia sopimuksia synny.

Valitettavan usein systemaattinen sisältötyö vielä ohitetaan tietojärjestelmien ja sähköisten palvelujen kehittämisessä, koska sen katsotaan vievän liikaa aikaa. Mutta kuinka monessa tekniikkaan keskittyvässä projektissa sisällön kehitykselle varataan yhtä paljon (kalenteri)aikaa kuin teknisten ratkaisujen kehittämiselle? Vasta sitten, kun tällaista on kokeiltu riittävän monta kertaa, voidaan arvioida, viekö sisältötyö liikaa aikaa silloin, kun lähdetään liikkeelle samalta viivalta tekniikan kehityksen kanssa.

Käytäntöjen muuttaminen on hidasta, mutta suunta näyttäisi ilahduttavasti olevan kohti parempaa. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriö aloitti pian valmistuvan Palkkahallinnon sanaston valmistelun kansallisen Tulorekisterin kehitystyön tueksi jo ennen varsinaisen Tulorekisteri-hankkeen käynnistymistä. Myös ontologiatyötä, jonka tuloksia hyödynnetään Terminfon edellisessä numerossa esitellyn Palvelutietovarannon toteutuksessa, aloitettiin hyvissä ajoin ennakoivasti. Muun muassa tällaisten toimintatapojen yleisempää hyödyntämistä tuetaan valtiovarainministeriön Yhteinen tiedon hallinta (YTI) -hankkeessa, josta Suvi Remes kertoo artikkelissaan. Tähyilemme siis optimistisina uuteen vuoteen.

Rauhallista joulun aikaa!