Ikäteknologian termistöä yhtenäistämässä

Hennariikka Intosalmi

Vuoteenkasteluhälytin vai inkontinenssi-ilmaisin? Liesivahti vai hellahälytin? Termistön vakiintuminen vie oman aikansa, oli sitten kyseessä uusi tieteenala tai uudenlaisten teknisten laitteiden esitteleminen. Tämä pätee hyvin myös ikääntyneiden toimintakykyä tukevaan ikäteknologiaan. Ongelmaan pureudutaan parhaillaan KÄKÄTE-projektin (Käyttäjälle kätevä teknologia) sanastotyössä, jonka avulla pyritään luomaan yhteistä ikäteknologian sanastoa ikäihmisille, teknologisia ratkaisuja kehittäville yrityksille sekä vanhuspalvelujen tuottajille.

Ikäteknologian tavoitteena on ratkaista arkipäiväisiä ongelmia, joita ikääntyminen tuo mukanaan. Ikääntyneiden määrä väestössä kasvaa nopeammin kuin koskaan aikaisemmin, ja tarpeen tällaisille ratkaisuille ovat huomanneet myös useat yrittäjät, jotka ovat kehittäneet uusia laitteita yksilöiden ja yhteiskunnan tarpeisiin. Ikäteknologia-alalla on paljon uusia pieniä yrityksiä. Toisaalta myös alan vaihtajia ja vanhustyön alueelle laajentuvia yrityksiä on paljon. Yritysten moninainen tausta näkyy käytetyssä termistössä, joka ei aina ole niin ihmisläheistä kuin toivoisi: esimerkiksi muistisairaan henkilön paikantamisesta saatetaan puhua valvontana, tarkkailuna tai seurantana ja henkilön liikkumisesta harhailuna tai vaelteluna.

Hyvin yleisesti samankaltaiseen laitteeseen tai palveluun viitataan monella eri termillä, ja toisaalta sama termi voi tarkoittaa useita eri asioita. Yritykset luonnollisestikin haluavat erottautua kilpailijoistaan ja korostaa oman tuotteensa erityispiirteitä, mikä johtaa helposti kirjavaan termistöön. Yhtenäisen termistön puuttuminen näkyy myös verkkosivuilla ja muussa markkinoinnissa. Kielenkäytön epätarkkuus ja termistön vakiintumattomuus ei ole yrityksen eikä asiakkaiden etu, koska hyväkin tuote saattaa jäädä vaille käyttöä, jos asiakas ei termistön epäselvyyden vuoksi ymmärrä, millaiseen käyttöön tuote soveltuu. Toisaalta jos ostaja tulee kerran hankkineeksi tuotteen, joka ei epätarkan tai liioittelevan markkinoinnin vuoksi vastaakaan hänen tai hänen hoidettavansa tarpeisiin, kynnys hankkia muita mahdollisesti arkea helpottavia teknisiä laitteita nousee. Tällä tavoin epätarkka kielenkäyttö tekee hallaa koko alalle.

Myös ikäteknologia-alan yritysten kohderyhmät ovat muuttuneet. Aikaisemmin teknologisia ratkaisuja kehitettiin ja tarjottiin suurimmaksi osaksi laitoshoidon tarpeisiin, mutta väestön ikääntyessä ja tuotteiden kehittyessä esimerkiksi turva- ja hälytysjärjestelmiä on pyritty kehittämään myös vanhuksen omassa kodissa toimiviksi. Termistön kehittämisessä riittää haasteita molemmilla saroilla. Ikäteknologia-alan termien tulisi olla yhtä aikaa sekä ikäihmiselle ymmärrettäviä että ammattilaiselle riittävän täsmällisiä. Esimerkiksi avunpyynnön mahdollistavat kutsujärjestelmät on perinteisesti suunniteltu sairaalaympäristöön, ja niistä käytetään edelleen usein nimeä hoitajakutsujärjestelmä. Nykyisin järjestelmiä käytetään kuitenkin paljon erilaisissa asumispalveluyksiköissä, eikä hälytysnapin painallukseen enää välttämättä vastaakaan hoitaja vaan muu avustaja. Nimityksiksi on ehdotettu muiden muassa avustajakutsujärjestelmää ja palvelukutsujärjestelmää, mutta nekään eivät anna aina oikeaa kuvaa. Hankaluuksia aiheuttaa myös termien sisältämä kutsuminen: monet järjestelmät hälyttävät tätä nykyä automaattisesti esimerkiksi vuoteesta nousemisesta tai kaatumisesta, silloin ei ole kyse tietoisesta kutsumisesta eikä näin ollen kutsujärjestelmästä.

KÄKÄTE-projektin koordinoiman ikäteknologia-alan sanastotyön tavoitteena on selkeyttää ja yhtenäistää alan termistöä. Termejä luovat ja käyttävät niin asiantuntijat, yritykset kuin teknisten laitteiden käyttäjätkin. Eri tahojen yhteistyöllä pyritään vakiinnuttamaan termistöä ja vakuuttamaan osapuolet siitä, että vaivannäkö kannattaa.