Varhaisimmat kulttuurisanat

Reijo Pitkäranta

Suomen kielen kirjallisuuden isäksi sanotun Mikael Agricolan (noin 1510–1557) teksteissä esiintyy varsinaisten suomen sanojen lisäksi jo myös monia kreikkalais- ja latinalaisperäisiä kulttuurisanoja, jotka ovat muuttuneet suomen kielen mukaisiksi, esimerkiksi koulu (kreik.), kirkko (kreik.) ja kauppa (lat.). Ikänsä puolesta nämä sanat ovat kuitenkin suhteellisen nuoria, jos niitä verrataan kaikkein varhaisimmissa lähteissä tavattavaan aineistoon.

Lineaari B

Vanhimmat kreikkalaiset kulttuurisanat, joista meillä on dokumentoitua tietoa, esiintyvät muinaiskreikkaa sisältävissä ns. lineaari B -teksteissä. Nämä on kaiverrettu savitauluihin, jotka ovat peräisin mykeneläisajalta eli noin 1450–1200 eKr. Dokumentit löydettiin Kreetan saarelta ja Manner-Kreikan puolelta viime vuosisadan alussa. Löytöjä tutkittaessa havaittiin, että tavukirjoituksella laaditut tekstit koostuvat erilaisista tavaraluetteloista. Tauluihin kaiverrettujen sanojen joukossa on muun muassa sellaisia suomalaisilta kuulostavia ilmaisuja kuin pu-ro ja pa-i-to: edellinen on kuitenkin savitaulujen toisen löytöpaikan nimi Pylos (kaupunki Lounais-Peloponnesoksella), kun taas jälkimmäinen on Kreetan kaupunki Faistos, josta toinen osa materiaalia löydettiin. Sen sijaan lineaari B:ssä tavattu sana teodora (Jumalan lahja) elää edelleen suomen etunimessä Teuvo, joten tämä pitkälti yli 3 000 vuotta vanha muinaiskreikkalainen nimi edustaa meillä Euroopan varhaisinta kulttuuritraditiota. Inventaarioluetteloissa mainitaan myös tripodi-niminen kolmella tukijalalla varustettu esine. Samaa nimitystä käytetään nykyään esimerkiksi kameran kolmijalasta.

Ilias-eepos

Länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen nimeltä tunnettu edustaja on Homeros. Perimätiedon mukaan hän laati 700-luvulla eKr. kreikan kielellä myyttiset sankarieepokset Ilias ja Odysseia. Jo itse sanat myytti (mythos) ja eepos (epos) esiintyvät ensimmäistä kertaa Homeroksella. Troijan sodan loppuvaiheista kertovan Iliaan ensimmäisessä säkeessä mainitaan teoksen päähenkilö, kreikkalainen sotasankari Akhilleus, joka sai sittemmin surmansa kantapäähän osuneesta nuolesta. Tämä oli hänen kehossaan ainoa haavoittuva kohta, joten arasta paikasta käytetään edelleen nimitystä akilleenkantapää. Kantapään ja pohjelihaksen välinen jänne on nimeltään akillesjänne. Termin otti käyttöön hollantilainen anatomi ja kirurgi Philip Verheyen (1648–1710): tarkastellessaan omaa amputoitua jalkaansa hän löysi sieltä kantajänteen ja päätti antaa sille Akhilleus-tarinan mukaan latinankielisen nimen tendo Achillis.

Iliaan kuvaamissa taisteluissa haavoittuneiden hoitoon tarvittiin lääkäreitä, joita arvostettiin suuresti, kuten käy ilmi Iliaan kohdasta 11, 528: ”Lääkäri arvolt’ on monen urhon verta” (suom. Otto Manninen). Alkutekstissä esiintyvä iatros (lääkäri) on säilynyt monissa -iatri ja -iatria-päätteisissä yhdyssanoissa. Sananmuodostuksen kannalta mielenkiintoinen on Homeroksen adjektiivi theoeides (jumalan kaltainen), jolla hän kuvaa Troijan kuningas Priamosta: tässä esiintyy ensimmäisen kerran suffiksi -o-eides (jonkin kaltainen). Suomessa tätä vastaa pääte -oidi, joka on vielä nykyään varsin produktiivinen, vrt. asteroidi, steroidi, tabloidi, jne. Jos Priamos oli mahtava kuningas, hänen poikansa Hektor oli Troijan urhoollisin soturi. Hän sai kuitenkin surmansa ryhdyttyään kaksintaisteluun Akhilleuksen kanssa. Kun Hektorin ruumis oli tuotu Andromakhe-puolison eteen, tämä syleili tuskissaan vainajaa ja käytti hänestä nimitystä episkopos (valvoja, puolustaja). Kyseessä on sama sana kuin piispa, jonka Mikael Agricola otti suomessa käyttöön 1540-luvulla.

Homeroksen jumalat asuivat Olympos-vuorella, jota ei pidä sekoittaa olympiakisojen kotipaikkaan Olympian kylään. Ylijumala Zeuksen poika Hefaistos oli seppä ja taitava teknikko. Itse asiassa hän pani alulle automatisoinnin, sillä Homeros kertoo Ilias-eepoksen 5. laulussa, miten hän oli asentanut jumalten asuntoon automaattisesti avautuvat ovet automatai – – pylai. Sana automaatti on siinä määrin vakiintunut suomen kieleen, ettei sitä ole enää tarpeen suomentaa ilmaisulla ‘itsetoimiva kone’. Homeroksen automatos koostuu kreikan pronominista autos (itse) ja ajattelemista merkitsevästä verbijuuresta, joka on sukua latinan sanalle mens (ajatuskyky, mieli, järki). Etymologisessa mielessä Hefaistoksen konstruoima liukuovi tarkoitti siis itse ajattelevaa konetta eli kyseessä oli saavutus, johon nykytekniikkakaan ei ole vielä yltänyt.

Samainen Hefaistos rakensi myös ensimmäisen auton, josta Homeros käyttää niin ikään sanaa automatos. Se oli kultaisilla pyörillä varustettu näppärä tarjoiluvaunu, joka liikkui auton tavoin itsestään Zeuksen linnaan. Nykyinen auto-sana on syntynyt kreikkalais-latinalaisesta yhdyssanasta auto+mobile (itsestään liikkuva), joka esiintyy ensimmäisen kerran ranskan sanassa automobile vuonna 1895.

Odysseia-eepos

Homeroksen toinen runoelma Odysseia kertoo Troijan sodasta palaavan kreikkalaisen sankarin Odysseuksen harharetkistä, ennen kuin hän pääsi kotisaarelleen Ithakaan. Näillä merimatkoillaan hänen uskotaan ajautuneen Pyreneiden niemimaalle ja perustaneen sinne kaupungin, joka sai perustajansa mukaan nimen Lissabon (< Olisippo) eli Odysseuksen kaupunki. Koko ajan Odysseus kaipasi kotiaan ja siellä odottavaa uskollista Penelope-puolisoaan. Koti-ikävää tarkoittavan termin ainekset nostos (kotimatka) ja algos (tuska) ovat näkyvissä erillisinä sanoina Odysseia-eepoksen alussa, mutta nämä substantiivit koottiin yhdyssanaksi vasta 1688, kun saksalainen Johannes Hofer julkaisi lääketieteellisen väitöskirjan nostalgiasta kuvatessaan ulkomailla sotivien sveitsiläisten koti-ikävää. Nykyään nostalgia tarkoittaa erityisesti kaipuuta menneeseen, minkä merkityksen sanalle antoi brittiläinen kirjailija D. H. Lawrence romaanissaan Lost Girl (1920).

Meidän aikanamme käytetään runsaasti tele-alkuisia yhdyssanoja, jotka liittyvät ennen muuta televiestintään. Kreikankielisen alkuliitteen perusmerkitys on ’kaukana’ ja ’kauas’. Sananmuodostuksen lähtökohtana on Odysseuksen pojan nimi Telemakhos, ja itse Odysseus, joka harhautui matkoillaan faiaakkien saarelle, oli paikallisten asukkaiden silmissä teledapos (kaukaa tuleva). Myöhemmin kreikan kieleen syntyi muitakin tele-alkuisia yhdyssanoja, esimerkiksi teleskopos (kauas tähyilevä). Kun Galileo Galilein ja Johannes Keplerin ajoista 1600-luvun alussa lähtien teleskoopilla on tähyilty tähtiä ja muita kaukana olevia kohteita, niin kreikkalaisen komediankirjoittaja Aristofaneen (445–385 eKr.) näytelmässä Pilvet suunta oli toinen: tämä adjektiivi liittyy pilviin, jotka tähyilevät maata. Sanatyypin tunnetuin edustaja on vuonna 1907 sepitetty televisio; se on kreikan ja latinan aineksista koottu hybridi, jonka jälkiliite -visio (näkeminen) tavataan itsenäisenä sanana muun muassa Cicerolla (106–43 eKr.).

Nykyisen elektroniikan terminologinen pohja luotiin jo 2 700 vuotta sitten. Odysseian 15. laulussa kerrotaan foinikialaisesta kauppiaasta, joka kierteli ruhtinaslinnoissa kaupittelemassa muun muassa kaunista meripihkakorua. Rintaketjun hohtoa ja rakennetta kuvataan ilmaisulla ”merikuultoa nivel ain’ oli vuoroin” (suom. Otto Manninen). Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään tässä yhteydessä sanaa elektron. Loistokkuutensa lisäksi meripihkalla on toinenkin erikoisominaisuus: se tulee hangattaessa helposti sähköiseksi. Tätä ilmiötä kuvatessaan englantilainen lääkäri ja fyysikko William Gilbert loi vuonna 1600 kreikkalais-latinalaisen ilmaisun electricus (sähköinen). Sen pohjalta muodostettiin pian muita sähköön liittyviä uudissanoja, mutta nyt jo uusien kielten mukaisessa muodossa, esimerkiksi englannin electricity vuonna 1646. Irlantilainen fyysikko G. J. Stoney antoi vuonna 1891 negatiivisvarauksiselle alkeishiukkaselle nimen electron, jossa palataan käytännössä alkuperäiseen meripihkaa tarkoittavaan kreikan substantiiviin. Elektroniikkaa merkitsevän tieteenalan nimi täyttää tänä vuonna 100 vuotta, sillä englannin termi electronics luotiin vuonna 1910.

Latinan sanoja

Latinasta tulevat kulttuurisanat ovat kreikkaa huomattavasti nuorempia, sillä vanhin tunnettu latinankielinen teksti ajoitetaan 500-luvulle eKr. Antiikin Rooman keskuksen Forum Romanumin alta löydetyssä mustassa marmorikivessä (Lapis niger) näkyy katkelmallinen piirtokirjoitus, jonka tarkkaa sisältö on epäselvä, mutta jossa oletetaan olleen pyhää paikka koskevia säädöksiä. Kivessä erottuu selvästi muutamia sanoja, esimerkiksi sakros (pyhä tai kirottu, vrt. sakraali) ja iouxmenta (juhdat, vrt. suom. juhta).

Toinen varhainen latinankielinen lähde on Kahdentoista taulun lait, jotka pystytettiin 450 eKr. kaiken kansan nähtäviksi Rooman forumille. Myöhemmin ne tuhoutuivat täysin, mutta niiden sanamuoto tunnetaan osittain Rooman kirjailijoilta. Heiltä saamme tietää, että Rooman laki tunsi jo lähes 2 500 vuotta sitten sellaiset meidän käyttämämme sanat kuin auktoriteetti, forum, injektio, manifesti, miinus, plus, proletaari, status ja super.