Pääkirjoitus: Sanastotyötä ja kielenhuoltoa säädösvalmistelun tueksi

Katri Seppälä

Opetusministeriö julkaisi alkuvuodesta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tehtävät -selvityksen (opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:1), jossa yksi asiaa selvittäneen työryhmän ehdotuksista koski säädöskielen lautakunnan perustamista. Ehdotuksen yhteydessä todettiin, että selkeät säädökset edesauttavat demokratian ja kansalaisten oikeusturvan toteutumista, mutta nykyisellään vastuu säädösten kielenhuollosta voi käytännössä jäädä yksittäisen lainvalmistelijan vastuulle.

Säädösvalmistelu on sisällöltään vaativa ja usein kiireinen prosessi, jossa valmistelija kohtaa monenlaisia paineita. Tällaisessa tilanteessa saattaa tuntua, ettei kieleen liittyviin seikkoihin riitä resursseja, kun työ on muutenkin kuormittavaa. Sekä kielenhuoltajilla (ks. Aino Piehlin kolumni, s. 9) että meillä terminologeilla on kuitenkin keinoja, joilla säädösvalmisteluprosessia voitaisiin tukea. Resursseja työhön toki tarvitaan, mutta jo valmisteluprosessissa sekä sen jälkeen voidaan saada aikaan merkittäviä säästöjä, jos selkeään kieleen, termeihin ja käsitteiden määrittelyyn panostetaan riittävän varhaisessa vaiheessa.

Nykyisin sanastotyötä tehdään usein vasta säädöksen valmistumisen jälkeen. Sanastotyön toimeksiantajien ajatuksena voi olla esimerkiksi säädöksessä käytettyjen termien tuominen laajemminkin termisuosituksiksi kohdealalle tai termien soveltaminen vaikkapa tietojärjestelmiä rakennettaessa. Tämä on erittäin hyvä asia, mutta kun systemaattista sanastotyötä tehdään säädöksen valmistuttua, voidaan termisuosituksia laadittaessa ja käsitteitä määriteltäessä törmätä ongelmiin, jotka juontavat juurensa säädöksiin valituista termeistä, termien puuttumisesta tai käsiterajauksista. Syynä ovat säädöksen kielen ja muun kielenkäytön erot, jotka eivät saisi olla liian suuria. Jos säädöksen antamaa mallia termien ja käsitteiden käytöstä ei voida suoraan siirtää soveltavaan käyttöön, syntyy tilanteita, joissa tehdään erilaisia tulkintoja ja termivalintoja, mikä puolestaan vaikeuttaa viestintää.

Jos termien toimivuus ja käsiterajausten selkeys ja yleispätevyys otettaisiin huomioon säädösvalmistelun alusta alkaen, olisi termien käytölle selkeät perusteet ja voitaisiin varmistaa termien yhtenäinen käyttö sovitussa merkityksessä ja näin parantaa tekstin ymmärrettävyyttä. Säädösvalmistelijoiden tehtävää ei tietenkään helpota se, että termejä ja käsitteitä pitäisi käyttää yhdenmukaisesti kaikissa samaa aihetta käsittelevissä säädöksissä, eikä vain yhden säädöksen sisällä. Tähän ongelmaan voitaisiin saada apua tuottamalla ja keräämällä erikoisalojen termistöä yhteen termipankkiin, joka olisi kaikkien tarvitsijoiden ulottuvilla.